Tyhjyys kaikessa täyteläisyydessä

Herkistyn apilan kannattamasta vesipisarasta jonka auringonsäteet valaisee timantin loistoon verrattavaksi. Miten maailma voi tarjota niin paljon kauneutta joille et vaan millään löydä sanoja, mutta tunnet jokaikisen kohdan sivelevän sun sisintä? 

Miksi eivät jotkut näe näitä hetkiä? 

Miksi olen niin erilainen? Mistä oon tullut ja mihin ihmeeseen mä meen täällä hektisessä paikassa jossa elämän pienet ihmeet jäävät monelta kokematta? 

Tietynlainen tyhjyys valtaa mielen. Tahdon kokea hetkiä jolloin en ole yksin pohtimassa maailman ihmeitä ja universumin laajuutta. Tiedän että olen onnekas kun sielunsiskoja ja veljiä löytyy mutta entä se oikeanlainen sielunkumppani? Onko tällaiselle harvinaiselle persoonallisuustyypille sellaista edes aidosti olemassa? 

Kuka mua ymmärtäisi, kuka mun kanssa maailmaa osaisi katsoa samalta syvyydeltä? 

Kuka ymmärtäisi mun kieroa pääkoppaa, herkkyyttä ja usein särkynyttä sydäntä? 

Kuka multa kysyy ja oikeasti kuuntelee kun kerron sisäisestä maailmastani? 

Ehkä joku vielä joka on kohdannut itsensä sillä tavalla kuin mitä olen. "People can only meet each other as deeply as they've met themselves." 

Maailmani on täyteläisyydessään tyhjä. 

Kirjoitukseni kertoo tämänpäiväisistä tuntemuksista päiväkirjan muodossa. 

Herättääkö tämä aihe sinussa jotain ajatuksia tai tunteita? 

Onko sinulla joskus tällaisia hetkiä?